Vanhempani ovat ns. sota-ajan lapsia. Eli syntyneet 1936 ja 1941. Silloinen sota-aika poikkesi tänä päivänä olevasta jatkuvasta sodasta tauteja, köyhyyttä, taudinaiheuttajia, milloin mitäkin vastaan.
Isäni on saanut elää pitkän elämän. Hänellä on äkkipysähdyksen sijaan menossa hidas loppukiri. Sielunsa tähyää jo toiselle puolelle, minänsä elää kaiken oppimansa, sisäistämänsä ja kehittämänsä tarinan varassa. Hän oli 3- vuotias kun talvisota alkoi. Tavallaan myös isätön; vaikka isä eli, ei hän ollut perheensä elämässä.
Katsoessani tänä päivänä isääni, mietin tämän päivän lapsia, kuinka tämän päivän, kenen luoma?, "sota" kaikenlaisia uhkia vastaan vaikuttaa heihin. "Me tai he" asetelma elää monessa ilmiössä myös Suomessa. Välillä korostuu "minä ja muut" ajatus monenkin ihmisen toiminnassa. Ei ymmärretä, että loppujen lopuksi yhteiskunnan tila on perusta yksilön elämiseen.
Kun maailma on supistunut omiin pelkoihin, mielihaluihin ja toiveisiin niin ajatuksetkin pyörivät vain oman navan ympärillä. Kirjaimellisesti, sillä siellä sijaitsee "toiset aivomme", "gut instict", siellä tunnemme jännityksen, pelon, siellä sulatamme kehomme rakennusaineet.
Isälläni maailma on supistunut hetkeen, tuntemuksiin siinä, selviytymiseen siitä. Samoin kuin pienillä lapsilla on. Kummatkin ovat tärkeitä vaiheita ihmisen kehityksessä ja elämässä. Vaiheita, jolloin ihminen tarvitsee turvaa ja toisten ihmisten tukea. Isälläni on lisänä kaikki kokemuksensa elämässään. Päällimmäisenä kehitysvaiheet ja asiat, joille ei ole ollut tilaa ja mahdollisuutta silloin kun niiden aika olisi ollut.
Mitä kokemuksia olemme synnyttäneet tämän ajan lapsille? Miten se tulee muokkaamaan yhteiskuntaa myöhemmin? Olimme vasta kansakuntana pääsemässä talvisodan perinnöstämme niin jo luomme "uutta sotatraumaa" tuleville sukupolville. Luomme uhkakuvia, pelottelemme, selitämme muiden syiksi asioita, jotka ovat luonnollisia seurauksia omista toimistamme.
